Tasan kuukausi sitten jätin elämän Tukholmassa taakseni ja aloitin kotimatkan. Vaikka lähtemiseen sekoittui pelonsekaisia tunteita, odotin malttamattomana Suomen maaperälle palaamista. Tosin lähdön hetkellä suurin pelko liittyi siihen, kuinka ihmeessä saan raahattua kaikki roinat mukanani. Kiitos avuliaiden ihmisten, selvisin hengissä matkan Ältasta laivaan. Ennätin jo huokaista helpotuksesta hyttiin päästyäni, mutta lisää mukavaa oli luvassa. En saanut nukuttua yöllä juuri ollenkaan, koska yökerhon musiikki kantautui koppiini ja laivan vallanneet ruotsalaisteinit möykkäsivät käytävillä. Toivottavasti ei tarvitse enää risteillä yksin, tai ainakaan selvinpäin...
Poikaystävä oli vastassa Turun satamassa ja ajoi kiltisti Jyväskylään, vaikka se olisi oikeastaan ollut meikäläisen homma. Ehdin olla Jykylässä yhden yön, jonka jälkeen suuntasin kotipitäjään serkun ylioppilasjuhliin. Viikonlopun aikana tuli tavattua pitkästä aikaa liuta sukulaisia ja ystäviä, which was niiiice. Lisäksi tapasin ensimmäistä kertaa serkunpoikani Tatun, joka onnistui sulattamaan minun(kin) sydämeni. :)
Ylppäriviikonlopun jälkeen palasin Jyväskylään viettämään laatuaikaa poikaystävän kanssa. Ohjelmaan kuului myös kaiken maailman asioiden hoitamista, tenttiin lukemista ja kyläilyä miekkosen puolen sukulaisten luona. Kesäkuun puolivälissä huristeltiin taas Puumalaan, tällä kertaa pikkuveljen konfirmaatiota ja synttäreitä juhlistamaan. Lisää sukulaisia ja kavereita, valtavasti hyvää ruokaa ja kylliksi kiirettä. Muutama päivä kotikonnuilla, pari päivää Jyväskylässä ja matka ei kun jatkui. Pääsin monen vuoden jälkeen viettämään mökkijuhannusta, mistä olin enemmän kuin mielissäni. Hyvää seuraa, ruokaa ja juomaa omassa rauhassa, parasta. Sää oli onneksi juhannusaattona kohtuullinen, mutta juhannuspäivän sateisuus ajoi meidät kotiin etuajassa.
Kuten voi siis huomata, olen juossut ympäriinsä tämän kuukauden ja yrittänyt käyttää kaiken liikenevän ajan läheisten kanssa oleiluun. En ole juurikaan ehtinyt ikävöidä takaisin Tukholmaan, mutta toisaalta en oikein tiedä, mitä ikävöisin. Toki kaipaan tapaamiani ihmisiä, mutta esimerkiksi vaihtarikaverini ovat hekin lähteneet kotejaan kohti. Kavereita lukuunottamatta en päässyt kiintymään mihinkään siinä määrin, että tuntisin kaipuuta. Se on aika helpottavaa. Minulla on kuitenkin muistoni, joita kannan mukanani. Ja jos tässä sattuu iskemään karmea ikävä Tukholmaan, ei ole iso vaiva lähteä moikkaamaan kaupunkia.
Summa summarum, voin lämpimästi suositella vaihtoon lähtemistä, oli kohde mikä tahansa. Ainakin yliopistossa vaihto-opiskelu on tehty sen verran mutkattomaksi, että laiskuuden ei ainakaan pitäisi olla esteenä, tai sitten saa olla tosi laiska. Vaihtoon liittyy toki paljon paperisotaa, mutta siihenkin on tarjolla apua, jos vain osaa pyytää. Kaikesta ei tarvitse selviytyä yksin, eikä se onnistuisikaan. Ei pidä myöskään ajatella, että on liian ujo, arka tms. lähteäkseen reissuun. Se on vain pelkoa astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, ja yleensä merkityksellisimmät kokemukset syntyvät silloin, kun kohtaa pelkonsa. Niin kävi minulle, kun lähdin vaihtoon. Jälkeenpäin ajateltuna voin vain todeta, että hankalistakin tilanteista oli lopulta hyötyä. Traumojen sijasta toin kotiin rohkeutta, sosiaalisuutta, kielitaitoa ja ehkä kypsyyttäkin.
Tässäpä oli siis minun vaihtolukukauteni kirjallisessa muodossa. Kuten edellisessä postauksessa ilmoitin, jatkan tätä kirjoittamisterapiamuotoa toisessa blogissani. Blogi auennee viikonlopun aikana, joten silmät tarkkana!
