Vaikea päivä

No, ei se nyt loppujen lopuksi niiiiiin vaikea ollut, mutta valitanpa kuitenkin. Aloitetaan vaikka sillä, että nukuin pirun huonosti viime yönä. Uni ei tahtonut tulla millään. Luin runoja, kehittelin tarinoita päässäni, tein hengitysharjoituksia, mutta katinkontit. Ajattelin, etten uskalla enää lukea Guilloun Ondskania unilääkkeenä, koska näin toissayönä painajaista sisäoppilaitoksesta, mutta paremman tekemisen puutteessa tarrasin siihenkin - tuloksetta. Joskus pikkutunneilla aloin sitten vaipua horrokseen ja kas - enkös purrut itseäni kieleen ja virkistynyt kivasti kivusta! Ja ei kun uudet pyörähdykset, ja jossain vaiheessa lopulta onnistuin nukahtamaan. Heräilin kuitenkin pitkin aamua, tai pari kertaa ainakin, ennen kuin sain tuskaisesti tukahdutettua herätyskellon ja raahauduttua pois sängystä.


Olin suunnitellut peseväni pyykkiä tänään. Se on ollut aikeena pitkin viikkoa, mutta koneet ovat olleet aina varattuja, kun olen käynyt kytiksellä. Kirjoitin joskus aiemmin pyykkituvastamme ja sen mystisestä varausjärjestelmästä. Noh, päivän toisella tarkistuskäynnilläni koneet olivat riemukseni vapaana, ja pistin salamana pyykkini pyörimään. Mennessäni hakemaan vaatteitani pyykkituvassa odottikin helvetin mukava yllätys: joku oli repinyt pyykit kesken ohjelman koneesta. Huh sitä ketutuksen määrää. Joo, ei tietenkään sovi mennä pyykkäämään jonkun toisen vuorolla, mutta mitäs oli jättänyt koneet vapaiksi... Ravasin vielä 4-5 kertaa alhaalla katsomassa, josko pääsisin hoitamaan hommani loppuun, mutta turhaa, aivan turhaa, trallallaa. Onneksi "vain" yksi vaatekappale näyttää kärsineen pesuainejäämistä. Lähinnä ärsyttää sen takia, että noinkin pieni askar saattoi nyt pistää uusiksi osan huomisen ja lauantain suunnitelmista. Kunhan täältä kotiin pääsen, niin pyykkään omalla koneellani saatana yötä päivää. Pahoittelen karkeaa kielenkäyttöä. :)


Vaikka pyykkiurakka menikin mönkään, sain sentään jotain aikaiseksi. Imuroin raivokkaasti, ja kävin Sicklassa ruokaostoksilla. Ihastelin bussin ikkunasta kevään tuloa; jossain metsikössä näytti kasvavan jo valkovuokkoja! Tai mitä lie muita valkoisia kukkasia, mutta kuitenkin! Koetin nostattaa mielialaani sen ajatuksen voimin, että suvun uusimman tulokkaan vointi on kohentunut päivä päivältä. Huoli on alkanut helpottaa. Tulipahan samalla reissulla hoidettua myös päivän liikunta, kun juoksin pää kolmantena jalkana painavien kantamusteni kanssa bussiin. Kunto on kyllä päässyt repsahtamaan pahemman kerran: vajaan sadan metrin kirmaamisesta toipumiseen tuntui kuluvan koko reilu vartin kestävä kotimatka... Mutta ne kantamukset! Ja alhainen verensokeri. Ja täällä tuuli tänään tosi kovaa...


Täytyy vain toivoa, että ensi yö on parempi kuin edellinen, ja sen myötä myös huomispäivä. Jos ei muuta, niin ainakin pääsen istumaan iltaa muiden Nordlys-vaihtareiden kanssa. Siitä ja ehkä jostain muustakin lisää viikonloppuna. :)


PS. Ettei postaus jäisi kuvattomaksi, lyödään tähän otos, jossa katson kaihoisasti/epäileväisesti/hölmistyneesti seinää ja näytän kuulemma emännältä.